Pelko- ja tuskatilat

Kuva © Nirmal Noel

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta." Matt. 12:21

 

Pelko- ja tuskatilat

Harvat tunteet vievät niin paljon energiaa ja ovat niin lamauttavia kuin pelko. Meitä pelottaa, jos tunnemme itsemme uhatuiksi. Aina ei kuitenkaan sen, mikä tuntuu pelottavalta, tarvitse olla pelottavaa. Tunne on kuitenkin yhtä voimakas riippumatta siitä, onko uhka todellinen vai ei. Ajatukset pystyvät saamaan aikaan samat fyysiset ja psyykkiset oireet kuin todellinen vaara.

Lapsuudessa koettu vaarallinen kokemus voi saada aikaan sen, että kaikki samantapaiset kokemukset koetaan myöhemminkin vaarallisiksi. Ilman syytä peloissaan oleminen ei kuitenkaan tunnu järkevältä. Jos taas pelon aihe on todellinen, on syytä olla peloissaan. Pelko saa sitä kokevan etsimään suojaa ja siten se saattaa pelastaa tämän hengen. Pelkoa ei siis voi pitää kielteisenä tunteena. Tilanteeseen oikein sijoitettu pelko on rakentavaa.

On myös vastakkaisia esimerkkejä. Jos esimerkiksi koira puree jotakuta lapsuudessa, tämä voi vielä 40-vuotiaana kokea pelkoa aina koiran nähdessään. Jos joutuu pienenä väkivallan kohteeksi, kokemus voi arkistoitua tunne-elämän arkistoon. Tunne pulpahtaa esiin aina, kun joitakin tapahtumaan liittyneitä asioita ilmaantuu havaintokenttään.

Tunteen ja älyn välinen yhteys on epäsuora. Hoito on ohjattava tunne-elämän puolelle, ei älyn puolelle. Pelosta kärsivälle ei riitä, että hänelle sanotaan, ettei ole mitään pelättävää. Sillä tavoin pelko ei häviä.

Tunteet ovat tunnistettavissa

Olemme kaikki olleet joskus peloissamme. Kun ihminen pelkää, hänen elimistönsä reagoi tietyllä tavalla. Pelon aikaansaama fysiologinen reaktio on yleismaailmallinen. Siihen kuuluu lihasten jännittymistä ja lamaantumisen tunne, vapina ja tarve huutaa sekä paeta paikalta.

Ihminen voi olla peloissaan tietämättä syytä pelkoon. Hän ei ehkä pysty analysoimaan tunteitaan riittävästi. Hän saattaa ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin. Hän voi tuntea itsensä rauhattomaksi tai tuskaiseksi tietämättä, mistä on kysymys.

Tällainen tunteiden tunnistamiskyvyttömyys on hyvin tavallista meidän osassamme maailmaa, jossa monet ovat vieraantuneet tunteistaan. Jos emme pysty tunnistamaan tunteitamme, meillä ei ole mahdollista selvittää, miten voimme päästä eroon kärsimästämme vaivasta.

Seuraavat kysymykset ovat tarpeen selvitettäessä, onko kysymys pelosta vai jostakin muusta vaivasta: 
1. Mistä uhassa on kysymys? 
2. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

Kun pyrimme ottamaan selville, mitä sisällämme tapahtuu, ja kun tunnistamme piilossa olevat "katastrofimielikuvat", voimme todeta, onko kysymyksessä pelko vai jokin muu tunne.

Miten tunteen voi tunnistaa?

Voi olla paikallaan antaa täydellinen lista niistä kysymyksistä, joita voimme esittää itsellemme tunnistaaksemme elimistön reaktioiden takana olevat tunteet: 
1. Mikä on minun päämääräni? Miten saan siihen lievitystä? =viha 
2. Mitä olen menettänyt? =suru 
3. Mistä uhassa on kysymys? Mikä on pahin, mikä voi tapahtua? =pelko 
4. Mitä normeja olen rikkonut? =syyllisyys

Tuska ja pelko eivät ole sama asia. Tuska ei ole pelon tavoin tiettyyn todelliseen vaaratilanteeseen kohdistuva reaktio. Silti tuskaisuutta on joskus vaikea erottaa todellisesta uhasta. Tuskaisuus on jotakin, joka on koko ajan olemassa. Monet tuntevat sitä jatkuvasti. Tietyissä tilanteissa se kuitenkin voimistuu.

Tuska ja masennus sekä rauhattomuus ovat tunnetiloja, joilla sisäistä kipua pyritään lievittämään. Niitä voidaan verrata luonnonmukaiseen puudutukseen, joka on osa psykologista puolustusjärjestelmäämme. Niiden kanssa selviämme ilman, että tuntemamme pelko (suru tai syyllisyydentunne) saa ylivallan.

Tuskatilanteessa voi todellisen uhan löytämiseen tai tunnistamiseen saada apua seuraavista kysymyksistä:  "Mistä uhka aiheutuu?" tai "Mikä on pahinta, mikä voi tapahtua?" tai "Mikä elämänkokemus aiheuttaa tuskatilan?"

Tunne ja sen aiheuttaja

Eräällä abiturienttitytöllä oli niin voimakkaita tuskatiloja, että hän halusi kuolla. Hän ei selvinnyt jatkuvasta psyykkisestä kivusta. Kokemuksen teki vielä vaikeammaksi se tosiasia, ettei hän tiennyt, mistä tuskatilat johtuivat. Erään keskustelun aikana hän kysyi itseltään: "Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?" Hän mietti asiaa niin kauan, että vastaus tuntui tulevan itsestään: "Jäädä yksin."

Yksin oleminen maailmassa, jossa kukaan ei välittäisi hänestä, oli pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Tuska liittyi siis voimakkaaseen, tukahdutettuun yksinjäämisen pelkoon. Tämä huomio auttoi häntä näkemään, että tuskatila voimistui seuraavissa tilanteissa: 
* Yöllä yksin sängyssä pimeässä huoneessa. 
* Hänen itsensä tai jokun toisen hyvästellessä tai lähtiessä talosta 
* Kuullessa, lukiessa tai ajatellessa kuolemaa

Yksinolemisen pelko oli niin voimakas ja teki niin kipeää, että se tuntui ylivoimaiselta kestää. Tuskasta tuli se puolustusmekanismi, joka sai pahan leviämään ja lievitti kivun yleisluontoiseksi tunteeksi. Tunne ei enää ollut yhteydessä yksinolemiseen.

Terapian avulla tyttö sai rohkeutta, uskoa ja halua ilmaista epätoivonsa sanoin. Jos kipeää tekevät tunteet tunnustetaan rehellisesti ja ne ilmaistaan avoimesti turvallisessa ympäristössä, ne menettävät osan voimastaan. Tässä tapauksessa ei ollut tärkeintä ottaa selville, miksi eroaminen ja yksinolo tuntuivat niin vaarallisilta ja uhkaavilta. Olennaisinta oli löytää keino, miten kiusallinen tukahdutettu pelko voitaisiin vapauttaa ilman, että kukaan vahingoittuisi.

Kielteisestä tunteesta voi vapautua

Tunteet voidaan kanavoida tai tyhjentää. Kuvitelkaamme muovipussia, joka vähitellen täyttyy. Kaikki eivät osaa tyhjentää pussia päivittäin niin, että jokainen päivä aloitetaan alusta. Yleensä kunkin päivän pelot lisätään edellisen päivän pelkojen päälle. Jos jotkut näistä kokemuksista ovat liian vaikeita tai pussi täyttyy, voi tunne lopulta olla niin voimakas, että tuska saa yliotteen. Meidän ei enää tarvitse suunnata huomiotamme johonkin tiettyyn uhkaan, sillä tuska kattaa sateenvarjon tavoin kaiken.

Kuvitelkaamme itseämme tilanteessa, jossa lapsuudenkokemus johti pelon syntymiseen. Otetaan jälleen esimerkiksi koira. Koiran puremisen kohteeksi joutunut on nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Minkälaista hoitoa hänelle pitäisi antaa, että hän pääsisi eroon pelostaan? Pakeneminen ei auta. Se ei poista pelkoa. Vaaraa on sen sijaan katsottava suoraan silmiin.

Tehokkaimmassa terapiassa otetaan koira terapian avuksi. Pelosta kärsivä saa istua nojatuolissa, kun koira tuodaan viiden tai kuuden metrin päähän hänestä. Henkilö saa nyt kertoa, miltä hänestä tuntuu. Hän saa kertoa kaikesta siitä, mitä hänen elimistössään tapahtuu. Kertomalla tunteistaan niiden voimakkuus vähenee. Sydän alkaa lyödä rauhallisemmin eikä tilanne enää tunnu lainkaan niin uhkaavalta kuin alussa.

Kun tämä on tapahtunut, voidaan koira tuoda vähän lähemmäksi. Jälleen peloista kärsivä reagoi tilanteeseen ja hänen sydämensä alkaa lyödä nopeammin. Kun hän kuvailee tunteitaan ja jakaa ne toisen ihmisen kanssa, tilanne rauhoittuu. Koira tuodaan jälleen lähemmäksi. Sama toistuu. Puolen tunnin kuluttua siitä, kun terapia alkoi, koira seisoo pää hoidettavan polvella. Väitteen "Kaikki koirat ovat vaarallisia" tilalle tulee väite "Tämä koira on minun ystäväni".

Koettu tilanne auttoi pääsemään irti aikaisemmasta kokemuksesta. Nyt henkilön on mahdollista siirtää uusi kokemus muiden tapaamiensa koirien yhteyteen. Parantuminen onnistui siksi, että edellytykset täyttyivät. Edellytyksiä olivat rehellisyys, avoimuus ja rohkeus kohdata pelon kohde sekä kertoa peloistaan sen sijaan, että olisi mennyt omaan kuoreensa piiloon tai paennut paikalta.

Pelon kohtaaminen

Aina peloissa ei ole kysymys silmästä silmään kohdattavista asioista. Aina kuitenkin voimme valita pelkojen kohtaamisen sanallisesti. Seuraava menetelmä on osoittautunut tehokkaaksi. Siihen kuuluu:
* Haluamme ja uskallamme puhua siitä, mikä tuntuu meistä pelottavalta. 
* Meillä on joku, johon luotamme ja joka haluaa kuunnella meitä ja olla meidän kanssamme.

Istuessame iltaa yhdessä ystävämme kanssa voimme puhua peloistamme ja ajatuksistamme. Koska tunnemme olomme turvalliseksi, uskallamme puhua niistä: kohdata pelkomme. Tunteet eivät ole vaarallisia. Niistä ei myöskään niistä puhuminen.

Annamme pelollemme sanat. Koska elimistö tuntee, se reagoi tilanteeseen vapauttavasti. Lihaksissa ja kudoksissa ollut pelko katoaa. Käyttämämme sanat, ystävämme läheisyys ja lihasten rentoutuminen tekevät hengittämisen helpommaksi ja tuska lievittyy eikä se enää hallitse meitä.

Ystävä ei ota pelkoa pois, pelon ottaa pois se, että hän on paikalla ja kuuntelee.

Rehellisyys parantumisen ehto

Kristillinen sanoma tarjoaa rauhaa. Raamattu lupaa, että rakkaus poistaa pelon. Kuitenkin monet kristityt elävät pelon vallassa. Usein heillä on myös syyllisyydentunteita ja voimakkaita tuskatiloja, koska he eivät uskostaan huolimatta tunne itseään tarpeeksi hyviksi.

Usein kristityt peittävät tuskaisuutensa toisiltaan ja kertovat siitä vasta tunteiden saatua ylivallan korkeintaan sielunhoitajalle tai ammattiauttajalle. He voivat myös tukahduttaa kipeitä tunteitaan, mutta heidän tulee olla rehellisiä ja avoimia ilmaistessaan mitä he tuntevat.

Ellei kristitty halua ymmärtää kivusta eroon pääsemisen ehtoja, hän ei voi parantua. Murtunut luu tai reikä hampaassa hoidetaan kristityllä ja ei-kristityllä samalla tavalla. Sama on totta tunne-elämän ongelmien kohdalla. Jumala on sekä ruumiin että mielen lakien suunnittelija. Hän välittää kaikista ja antaa apua riippumatta siitä, kenestä on kysymys.


KYSYMYKSIÄ

1. Millaisia pelko- ja tuskatiloja on olemassa?

2. Mikä voi aiheuttaa pelkoa tai tuskaa?

3. Miten pelko kohdataan?


Ilmoittaudu Elämää ja terveyttä -kurssille Media7 Raamattuopistossa tästä. Voit saada sen suorittamisesta todistuksen.


© ETRA-liitto ry 2013